lauantai 29. maaliskuuta 2014

Herkkä, herkempi, herkkis.

Olisi vähän asiaa herkkyydestä ja herkkiksistä. Tarkoitan herkällä ihmisellä sellaista henkilöä, joka reagoi tilanteeseen kuin tilanteeseen herkemmin kuin muut. Herkkä ihminen aistii yleisen ilmapiirin ja tunnelman, voimakkaat äänet ja tuoksut, kanssaihmisten mielialat ja negatiivisen energian voimakkaammin kuin ei-niin-herkkä. Nämä asiat myös vaikuttavat herkkään ihmiseen enemmän kuin muihin. Herkkis ei välttämättä tiedosta tai osaa nimetä omaa herkkyyttään, mutta se kulkee mukana elämän eri vaiheissa ja tekee herkkiksen elämästä hieman erilaista kuin muiden. Joku voisi puhua herkkyyden sijaan myös yliherkkyydestä, mutta minusta siinä sanassa on kielteinen sävy, joten puhun mielummin herkkyydestä. Yliherkkyydestä puhuminen tuo mieleen, että herkkyys voi mennä jotenkin yli, että se olisi jotenkin haitallista. Herkkyys voi kuitenkin olla myös suuri voimavara, kunhan sen oppii tiedostamaan ja ennen kaikkea hyväksymään.

Olen jo useita vuosia määritellyt itseni herkäksi. Kun jossakin on pitänyt kertoa omista luonteenpiirteistään, herkkyys on kulkenut määritelmissäni mukana varmaankin jo lapsuudesta saakka. En ole kuitenkaan sen syvemmin ajatellut asiaa, herkkyyttä, olen vain todennut olevani herkkä. Jollain alitajuisella tavalla olen siis asian tiedostanut, mutta en sen kummemmin jäänyt sitä miettimään. Vasta viimeisten parin vuoden aikana herkkyys on noussut todella tapetille ja olen käyttänyt aikaani sen pohtimiseen.

Jo vuosikausia olen huomannut reagoivani muita voimakkaammin meluun, kielteiseen ilmapiiriin, musiikkiin, kosketukseen, stressiin, vääränlaiseen ravintoon ja hyvin moneen muuhun asiaan. Itken herkästi sekä ilosta, surusta että liikutuksesta. Naurankin herkästi, ainakin oikeanlaisessa, vapautuneessa tunnelmassa. Suutun herkästi ja näytän tunteeni herkästi. Minulla on herkkä iho ja vatsa. Herkkyys on sekä fyysinen että henkinen piirre, koska kokonaisuuksiahan tässä ollaan.

Jos vietän aikaani sellaisten ihmisten seurassa, joiden kanssa tunnen oloni jotenkin epämukavaksi tai jotka pursuavat negatiivisuutta, koen jälkeenpäin olevani aivan voimaton. Tietyt ihmiset kirjaimellisesti imevät minusta kaiken energian. Asian ymmärrettyäni olen alkanut tietoisesti vältellä tällaisten ihmisten seuraa ja siitä on ollut valtavasti apua. Aiemminkin olen joutunut katkaisemaan joitakin ihmissuhteita, koska en vain ole tuntenut oloani hyväksi niissä. Nykyisin myös tiedostan, mistä tämä johtuu: reagoin herkästi kanssaihmisten mielialoihin ja kielteisyyteen, elän mukana heidän tuntemuksissaan ja puheissaan, minkä vuoksi kielteiset ihmiset saavat minut itsenikin virittymään kielteiseksi. Sama pätee onneksi myös tosinpäin: myönteisen ihmisen seurasta saan valtavasti energiaa ja hyvässä seurassa huonokin päivä on useamman kerran muuttunut paremmaksi.




Reilut kaksi vuotta sitten eräs vielä silloin minulle tuntematon ihminen puki sanoiksi sen, mitä olin aina silloin tällöin miettinyt jo pidemmän aikaa. Hän sanoi, että olen hyvin herkkä ihminen, ja minun on tärkeää tiedostaa herkkyyteni ja oppia elämään sen mukaisesti. Kärsin tuolloin siitä, että en osannut ottaa herkkyyttäni huomioon elämässäni, menin vain ja paahdoin menemään miettimättä sen kummemmin, haluanko todella ja onko se minulle hyväksi. Tapasin kerta toisensa jälkeen ihmisiä, joiden seura teki minut huonovointiseksi. Kävin juhlimassa, vaikka joskus olisin vain halunnut jäädä kotiin ja ottaa rauhallisesti. Vieläkin saatan aika ajoin ottaa yhteyttä ihmisiin, joiden näkemistä olen tietoisesti pyrkinyt vähentämään. Useimmiten tällaiset tyypit saavat minut huonolle tuulelle jopa tekstiviestin välityksellä, ja tajuan taas, että on aika päästää irti ja mennä eteenpäin. Miksi hakata päätä seinään kun voi päästää itsensä helpommallakin?

Eräs opettajani sanoi minulle muutama vuosi takaperin, että "juuri tuollaisia herkkiä kasvattajia me tarvitsemme". Hän oli ymmärtänyt herkkyyden idean ja merkityksen. Juuri lasten kanssa herkkyydestä on valtava apu, koska herkkis tunnistaa lasten tuntemuksia ja mielialoja herkemmin kuin muut (vaikka lapsi ei edes puhuisi vielä), ja pystyy ottamaan ne huomioon kasvatuksessaan. Teen tällä hetkellä loppuharjotteluani päiväkodissa 1-3-vuotiaiden lasten ryhmässä ja olen huomannut, kuinka helppoa lasten havainnointi minulle on. Siitä kiitän herkkyyttäni, jonka ansioista saan paljon tietoa irti myös ihan pikkuisista, joilla kieltä ei vielä ole. On herkkyydestä päiväkodissa toki riesaakin: jos melu yltyy kovaksi, siinä on herkkiksellä kestämistä. Onneksi tähänkin asiaan kasvattajat pystyvät vaikuttamaan ja nykyään käytetäänkin useimmiten pienryhmiä, joissa melua ei juurikaan synny. Tästä hyötyvät herkkien kasvattajien lisäksi myös lapset, kun heidän päivittäinen melusta aiheutuva stressi pienenee huomattavasti.




Herkkyys ei ole sairaus. Kun sitä oppii kunnioittamaan ja sen oppii huomioimaan jokapäiväisessä elämässä, se muuttuu suureksi voimavaraksi ja lahjaksi, jonka ansiosta elämästä voi saada paljon irti. Miten sitten otan herkkyyden huomioon elämässäni? Pyrin syömään ruokaa, jonka olen huomannut olevan minulle hyväksi ja jota minun tekee mieli - luotan kehoni viesteihin. En syö vehnää (enkä mitään muutakaan gluteenipitoista tällä hetkellä) ja pyrin välttämään suuria määriä sokeria, koska niistä tulee ihottumaa, vatsakipua ja väsymystä. Otan omaa aikaa, mietiskelen, ajattelen, käyn läpi tapahtuneita asioita ja unelmoin tulevasta. Olen lopettanut "tappotreenit", spinningit, juoksut ja kaiken kovan rääkin, koska se ei vain näyttänyt minulle sopivan. Käyn kävelyllä ja olen kokeillut myös meditointia. Musiikki on hyvin usein auttanut tunteiden käsittelyssä ja hyvä kirja saa ajatukset pois arjesta. Tietysti kirjoittaminen on myös hyvin tärkeää; tämähän on jonkinlaista terapiaa ja asioiden käsittelyä parhaimmillaan. Myös keskusteleminen luotettavien, läheisten ihmisten kanssa on iso juttu.

Kaikista tärkeintä on rauhoittua tavalla tai toisella. Kun malttaa rauhoittua, jaksaa taas paljon paremmin ottaa vastaan kaikenlaisia ärsykkeitä, joita maailma eteen heittää. Rauhoittumisen voi oppia ja keho kyllä keksii jonkin tavan pysähtymiseen, jos sitä ei itse ymmärrä tehdä. Rauhoittuminen on kaikkea muuta kuin laiskottelua ja ajan tuhlaamista; se on itseensä ja omaan terveyteensä panostamista, ja erityisesti meille herkkiksille suorastaan elinehto.

Toivottavasti tämä päätyy jonkun toisenkin herkkiksen luettavaksi ja auttaa ymmärtämään asioita. Herkkyydessä parasta on, että myös ne ihanat asiat koetaan erityisen voimakkaasti :)


 Herkkää kevättä kaikille! Palaan taas juttujeni kanssa,

t. Herkkis


sunnuntai 2. maaliskuuta 2014

"Kiire"

Hupsista, reipas kuukausi vierähtänyt viime kerrasta. On ollut sitä kuuluisaa kiirettä. Kiire, mitä se on ja onko sitä? Kiire on varmaankin lähinnä oman pään sisällä oleva tuntemus, ei niinkään todellisuutta heijastava asia. Kiire on myös muoti-ilmiö; täytyy olla kiireinen ollakseen tarpeellinen, tärkeä, oikea ihminen. Kiirettä vastustamaan on syntynyt myös toisenlaisia muoti-ilmiöitä, leppoistamista ja luppoistamista. Hidasta elämää. Kaikki tämä kiireestä ja kiireettömyydestä vouhottaminen tuntuu välillä kieltämättä tekemällä tehdyltä. Asioista puhuminen on hyvä juttu, jos sillä onnistutaan avaamaan ihmisten silmiä ja saadaan muutosta aikaan. Jokainen  voi kuitenkin vaikuttaa itse omaan kiireeseensä, ja varsinkin kiireen tunteeseensa, eikä siihen tarvita välttämättä mitään elämää suurempaa filofiaa taustalle. Asioiden arvon ja tärkeysjärjestyksen miettiminen voi auttaa. Tärkeintä olisi silti ehkä lopettaa kiireestä puhuminen ja siihen vetoaminen; ihminen, joka kertoo itselleen (ja toisille) olevansa kiireinen, on varmasti paljon kiireisempi kuin ihminen, joka ei tee kiireestä numeroa. Tekemisen määrä ei ole ainoa kiireen tunteeseen vaikuttava asia; uskon että ratkaisevempaa on oma asenne ja kiireestä puhuminen.

Oma viimeaikainen "kiireeni" on koskenut lähinnä opiskelua. Päivät ovat menneet kirjoittaessa milloin tutkimusraporttia, milloin anatomian ja fysiologian tehtäviä. Tekstiä on syntynyt useita kymmeniä sivuja; uskallan väittää, että satanen on paukkunut jo tovi sitten. Tästä johtuen en ole halunnut käyttää vapaa-aikaani koneella istumiseen ja kirjoittamiseen. Kiire on tässäkin siis vain tekosyy; olisin kyllä ehtinyt kirjoittaa, en vain ole halunnut. Tästä huolimatta blogin kirjoittaminen on pyörinyt päässä ja ajatuksia kirjoitusten aiheista pulpahtelee mieleen jatkuvasti. Mutta kun se kiire.

Jäin juuri hiihtolomalle ja tulin viettämään sitä kotipaikkakunnalleni Lappiin. Jätin läppärini, opintoihin liittyvät kirjat, kaikki tehtävät ja muun sälän kotiin. Viikon loma tulee todella tarpeeseen kaiken kiiiiiireen jälkeen. ;) Mietin tässä, miten voisi maksimoida tämä kiireettömyyden ja arjesta irtautumisen. Päätin aloittaa huomenna viikon SoMe-lakon, joka koskee Facebookin ja Instagramin käyttöä. Haluan selvittää, mitä lakko saa aikaan vai saako se aikaan yhtään mitään. Olen jollakin asteella varmastikin riippuvainen sosiaalisesta mediasta, enkä välittäisi olla. Luen satunnaisesti myös joitakin blogeja, enkä laske niitä tähän lakkooni, luen jos huvittaa. Ylipäätään puhelimessa ja netissä roikkumista pyrin vähentämään radikaalisti nyt viikon ajan. Kerron sitten joskus, miten kävi. Yritän kovasti! Joskus vain olen aiemminkin kokeillut olla ilman somea, ja silti vahingossa, ikäänkuin tiedostamatta näppäillyt itseni naamakirjan ihmeellisen maailmaan. Jos tällaisia "vahinkoja" sattuu tulevan viikon aikana, poistun somesta heti asian tiedostettuani. Nyt kun olen tämän näin julkisesti luvannut niin täytyy tsempata vähän enemmän!

Lomallani aion keskittyä näkemään rakkaita ihmisiä, käymään pilkillä ja moottorikelkkailemassa, nukkumaan, syömään, käymään kävelyillä ja ehkä lukemaan jotain ei-opiskelu-kirjaa. Rentoutumaan sanan varsinaisessa merkityksessä. Palaan taas kun siltä tuntuu! Mielessä on niin hyviä ja tärkeitä jutunaiheita, että välillä ihan himottaa tulla avautumaan niistä tänne.

Nyt vielä viimeiset Facebook-käynnit ja Instagram-vilkuilut, sitten hautaan somen omalta osaltani viikoksi. Voisi olla ihan terveellistä muillekin!

Kaunista kevättalvea (mikä talvi??) jokaiselle! Palaan taas.

perjantai 24. tammikuuta 2014

Omaa juttua etsimässä

Olen tällä hetkellä pienimuotoisessa kriisissä sen suhteen, mitä tulen jatkossa leipäni eteen tekemään. Ei tämä mikään maailmanlopun kriisi ole, löydän tästä paljon myönteistäkin. Olen vihdoinkin alkanut aidosti tutustumaan itseeni ja miettimään, mitä haluan elämältäni. Silti välillä vähän ahdistaa ja päässä on paljon ristiriitaisia ajatuksia.

Koulutukseltani olen ylioppilas (hurraa). Ei siinä, yliopisto-opinnot ovat hyvällä mallilla ja reippaasti yli puolet maisterin tutkinnosta on opiskeltu. Aivan hyvin näinkin nuorelle neidolle, jonka elämään joku korkeampi taho on kovasti koittanut laittaa kapuloita rattaisiin. Ylioppilaaksi valmistuin 2009, jonka jälkeen lähdin opiskelemaan minulle täysin vierasta alaa yliopistoon. Ala oli kiinnostava ja haastava, mutta jokin ei vain natsannut. Päätin toimia kaikkia opinto-ohjaajan ja muiden "paremmin tietävien" ohjeita vastaan ja vaihtaa alalle, jolle olin tuntenut kutsumusta jo pitkään. Joo, kyllä se kannatti, kai.

Opiskelen nyt varhaiskasvatusta, minusta tulee siis lastentarhanopettaja ja kasvatustieteiden maisteri. Olen aina tykännyt lapsista ja viihtynyt lasten seurassa. Useimmiten lapsetkin ovat tykänneet minusta. Meillä siis synkkaa. Olen kiinnostunut lasten ajatuksista, kehityksestä ja siitä aitoudesta, joka vain lapsilla on. Olen siis omalla alallani, tai ainakin yhdellä niistä. Minua kuitenkin vähän hirvittää se käytännön työ, mitä esimerkiksi päiväkodeissa tehdään. Riippuu tietenkin todella paljon tapauksesta, mutta usein työ lasten parissa on fyysisesti ja henkisesti paljon raskaampaa kuin esimerkiksi jokin perus toimistotyö. Lastentarhanopettajalla pitäisi olla "enkelin kärsivällisyys, Rafaelin ja Michelangelon taiteellisuus, Rousseaun pedagoginen silmä, Andersenin kertojan lahjat, Jules Vernen mielikuvitus..." jne. Toki lasten parissa työskentely on myös todella arvokasta; siinä tietää tekevänsä hommaa, jolla on aidosti merkitystä. Ja lasten antamaa, suoraa ja välitöntä palautetta tuskin korvaa mikään. Mutta silti.

Minua kiinnostaa kovin monenlaiset alat ja asiat, ja välillä tuntuu hurjalta, että tekisin "urani" (ärsyttävä sana) vain yhdellä alalla. Yhtenä päivänä haluan olla valokuvaaja, toisena kirjailija. Välillä laulaja, sitten psykologi. Kitaristi, ravitsemusterapeutti, luonto-opas, runoilija. Hieroja, kokki, vanhustenhoitaja, erityisopettaja, toimittaja. Vaihtoehtoja on lähestulkoon rajaton määrä ja väitänkin, että moni on tänä päivänä hukassa juurikin tämän runsauden pulan takia. Kaikki on mahdollista, kaikkea haluttaisi kokeilla. Kaikkea kuuluisi kokeilla. Vaikka ei oikeasti kuulukaan, itse me omaa elämää koskevat päätökset teemme, ei vallalla oleva ajatusmaailma ja muuttuvat trendit. Välillä on kuitenkin todella vaikea tietää, mitä minä ihan aidosti haluan tehdä ja mitä teen, koska se on muodissa tai minun odotetaan niin tekevän. Raivostuttavaa.

Eräs läheiseni on aina sanonut, että ei työn tarvitse olla kivaa. Työtä tehdään siksi, että saadaan rahaa, ja voidaan tehdä vapaa-ajalla niitä kivoja juttuja. Mitäpä jos se onkin juuri näin? Itse olen ainakin mennyt omien mieltymysteni ja kutsumusteni perässä näissä alanvalinta- ja työasioissa. Samalla olen saanut harmikseni huomata, että suhde niihin asioihin, jotka olivat ennen ihania harrastuksia, suorastaan intohimoja, on muuttunut. Intohimo on laantunut,  harrastuksesta on tullut työtä, ihanista ja vapaaehtoisista asioista velvoitteita. Tai ainakin se ihanin hurmos on kaikonnut. Siksi olenkin nyt pyöritellyt mielessäni ajatusta, että ehkä niistä kaikkein rakkaimmista asioista ei kannata tehdä työtä itselleen. Rakastan kirjoittamista, mutta rakastaisinko yhtä paljon, jos tekisin vain sitä työkseni? Rakastan musiikkia, laulamista, soittamista, mutta rakastaisinko samalla tavalla, jos se olisi leipätyöni? Katoaisiko innostus valokuvaamiseen, jos saisin elantoni siitä? Mene ja tiedä, vaikeita juttuja. En ehkä kuitenkaan ole valmis ottamaan sitä riskiä.

Mikä minusta sitten tulee isona? Lastentarhanopettaja, päiväkodin johtaja, koulutussuunnittelija, tutkija? Välillä tuntuu, että haluaisin olla lastenhoitaja; silloin saisin olla lasten kanssa, mutta minulla ei olisi samalla tavalla pedagogista vastuuta kuin lastentarhanopettajalla. Haluan tehdä jossain määrin luovaa työtä ja päiväkodissa työskenteleminen on parhaimmillaan juurikin sitä, koska omaa luovuuttaan voi käyttää suunnittelemisessa rajattomasti. Päiväkodilla työskennellessä pääsen myös musisoimaan, kirjoittamaan ja valokuvaamaan. Hei, ehkä tosiaan olen oikealla alalla?

Aika näyttää. Tärkeintä minulle on, että työssä olisi jotain syvyyttä, joku tarkoitus. En ole sen tyyppinen ihminen, että voisin tehdä jotain hälläväliä -hommaa kovinkaan pitkään, tai jotain, mikä sotisi kovasti omaa arvomaailmaani vastaan. Ja onhan se kai parempi niin, että kiinnostavia vaihtoehtoja on useita, kuin että mikään ala ei kiinnostaisi tippaakaan. Kumpa tänä päivänä vain osattaisiin käyttää ne mahdollisuudet paremmin ja jokainen löytäisi tiensä sen oman jutun äärelle, eikä jäisi kellumaan tyhjän päälle.

Tässä tämä kriiseily tältä erää, palaan jälleen<3



Kuvastaa niin minua, syvät vedet kiinnostaa, pinta ei.





sunnuntai 12. tammikuuta 2014

Luopumisen ilo

Olen viime aikoina harrastellut elämässäni luopumista. En luopumista kielteisessä, vaan vapauttavassa mielessä. Luopumista turhista, elämää kuormittavista asioista. Olen huomannut, että luopumalla jostain antaa tilaa jollekin muulle, ehkä paremmalle ja omaan elämään sopivammalle. Ja voin sanoa, että toimii!

Oikeastaan olen luopunut ikävistä asioista enemmän ja vähemmän tietoisesti jo pidemmän aikaa. Olen luopunut opiskeluista, jotka eivät sillä hetkellä tuntuneet sopivilta minulle, ja vaihtanut alaa omaa kutsumustani paremmin vastaavaksi. Olen luopunut ihmisistä, joiden seurassa tunsin oloni epämukavaksi, ja joiden kanssa ei yksinkertaisesti synkannut aidosti. Ja ihmisistä, jotka olivat kanssani vain hyötyäkseen minusta. Olen luopunut hiusteni jatkuvasta värjäämisestä, ylenpalttisesta meikkaamisesta ja epämukavien vaatteiden käyttämisestä.

Olen luopunut isosta kasasta käyttämättömiä vaatteita ja vienyt niitä kirpputoreille. Myös siitä ikivanhasta "turvacollegesta", jota en enää käytä. Vaatteiden läpikäyminen, poisheittäminen ja aarteiden säästäminen on muuten älyttömän terapeuttista. Samalla kun vaatekaappi järjestyy, tapahtuu myös pään sisällä jotain. Tai ainakin tulee tunne siitä, että mieli on paremmin järjestyksessä.

Olen jo vuosien ajan luopunut myös ravinnosta, jonka olen huomannut olevan epäsopivaa elimistölleni. Tai ainakin pyrkinyt vähentämään sellaista ruokaa isolla kädellä. Esimerkiksi vehnä ja sokeri eivät vain minulle passaa, joten parempi olla ilman. Viime aikoina olen huomannut, että myöskään kofeiini ja alkoholi eivät tee yhtään hyvää. Kieltämättä viini ja olut maistuisivat silloin tällöin, mutta jos seurauksena on ikävät oireet ja uneton yö, voin olla ilmankin. Välillä alkoholista ja kahvista luopuminen tuntuu jopa vapauttavalta, vähän samalta kuin se, kun aikoinaan luovuin tupakasta kokonaan. Vapauttavalta siksi, että minä en tarvitse sitä aamukahvia, kylmää kaljaa tai tupakkaa. Se ei pyöri mielessäni jatkuvasti, oikeastaan ei melkein ikinä. Voin hyvin ilman, vaikka aiemmin luulin, että en pysty ajattelemaan ilman joka-aamuista puolen litran kahviannosta. Mikään absolutisti en ole, ja varmasti maistelen viiniä jatkossa, jos kroppa kestää. Mutta olen myös nähnyt sen alkoholin raadollisemman puolen, eikä minulla ole mitään kiinnostusta lähteä leikkimään sen aineen kanssa.

Usein kuulee puhuttavan luopumisen tuskasta. Muistuttaisin kuitenkin myös siitä ilosta, vapaudentunteesta ja mielen järjestyksestä, joka luopumisesta parhaimmillaan seuraa. Luopua voi pienistä, pinnallisista asioista, tai suuremmista elämän kuvioista. Oleellista on ymmärtää luopua niistä kielteisistä asioista, jotka eivät enää ansaitse paikkaa omassa elämässä. Ja mielellään ajoissa.

Mitä sitten olen saanut tilalle? Mitä luopumisesta on seurannut? No, useimmiten huono on vaihtunut hyvään, tai ainakin parempaan. Kielteiset ihmiset hyviin ja rakkaisiin tyyppeihin, sokeri- ja vehnäjauhohöttö marjoihin, hedelmiin ja kunnon ruokaan, vahva meikki & säännölliset kampaajakäynnit luonnollisempaan ilmeeseen (josta tykkään kovasti), valtaisa vaatekasa tarkemmin harkittuihin, laadukkaampiin vaatteisiin (no okei, tässä olen vasta matkalla, mutta hyvään alkuun on päästy). Kun uskaltaa luopua, jossain vaiheessa jotain hyvää virtaa takaisin.

En ole missään nimessä mikään luopumisen mestari, mutta huomaan tekeväni sitä aiempaa enemmän. Minusta on tullut myös vähän kranttu; en vain halua viettää aikaani sellaisten ihmisten kanssa, joiden seura imee minusta kaikki mehut. Haluan ympärilleni ihmisiä, joiden seurassa voin olla oma itseni ja joista tykkään. Tämä on tietenkin tulevan työelämän kannalta vähän kaksipiippuinen juttu, koska työkavereita ei voi aina valita. Uskon kuitenkin, että huonosta työyhteisöstäkin kannattaa lähteä, jos on jo tehnyt kaikkensa ilmapiirin parantamiseksi.

Uusi vuosi ja tammikuu on oivaa aikaa turhasta luopumiselle, oli se sitten mitä tahansa. Suosittelen kokeilemaan, se on ihmeellistä. Omaan elämään voi vaikuttaa, esimerkiksi juuri luopumisen kautta. Turhasta siivottua ja puhdasta alkanutta vuotta kaikille! <3

lauantai 28. joulukuuta 2013

Tunnelmia joulun jälkeen

Saat kaiken, mitä uskallat pyytää. Vai olisiko sittenkin niin, että kun et pahemmin pyytele, saatkin enemmän?

Minulla ei ollut tänä vuonna mitään suuria odotuksia joulun suhteen. Viime joulun vietin melko synkissä tunnelmissa. Olin itse kovin sairaana ja heikossa kunnossa, ja samaan aikaan eräs läheiseni oli vielä paljon sairaampi. Siksipä tänä jouluna en osannut odottaa mitään sen kummempia, olin lähinnä vain kiitollinen siitä, että sekä minä että läheiseni voimme nyt paremmin. Tämä joulun aika toi mieleen kipeitäkin muistoja viime jouluun liittyen, enkä siksi oikein uskaltanut toivoa ihanaa ja tunnelmallista joulua tänäkään vuonna. En pyytänyt paljoa, mutta sain sitäkin enemmän.

Tämä joulu sujui aivan yli odotusten ja tulen varmasti muistamaan sen pitkään. Pyhien aikana sain tuntea suurta helpotusta ja ihmetystäkin siitä, että vaikeistakin tilanteista voi selviytyä ja kuoleman porteilta päätyä takaisin elävien kirjoihin, ja enemmänkin. Näin jälkeenpäin ajateltuna joulu oli kaiken kaikkiaan kovin liikuttavaa ja tunteikasta aikaa. Huomasin myös oman parantumiseni ja voimien palautumisen suhteessa viime jouluun, jaksoin jo paljon paremmin.

Tarkoituksenani oli nähdä vain muutamaa läheistä ihmistä, mutta kyllähän niitä kohtaamisia kertyikin paljon enemmän. Tein kuitenkin niin kuin olin aikonutkin; vain niitä asioita, joita todella halusin. Ja se kannatti. Vain minä itse voin tietää omat rajani ja oman jaksamiseni. Kylästelen sen verran kuin hyvältä tuntuu. Käyn kävelyllä jos olo on hyvä. Tänä vuonna askartelin joulukortteja, mutta en jaksanut paketoida lahjoja. Oisko tuo nyt sitten sitä asioiden priorisointia ja keskittymistä vain tärkeisiin asioihin? :D Ehkä pienessä mittakaavassa.

Joka tapauksessa, joulu oli kuin olikin tunnelmallinen ja ihana. Paljon ihania ihmisiä, herkullisia ruokia ja lämmintä tunnelmaa. Myös yksi uusi, miellyttävä tuttavuus. Odotukset olivat pienet mutta joulu sitäkin suurempi. Toivottavasti muillakin on ollut ikimuistoinen ja tavalla tai toisella hätkähdyttävä joulu. Näin jälkikäteen voin sanoa, että vaikka viime vuonna joulu olikin jotain aivan hirveää, pelottavaa ja surullistakin, seurasi siitä jotain hyvääkin: kiitollisuutta elämää ja läheisiä ihmisiä kohtaan. Viime joulun takia tämä joulu oli ehkä paras joulu ikinä.


Pentikin poro. Pahoittelut kuvanlaadusta, uusi kamera haaveissa...



Vaikka loppiaiseen on vielä matkaa, alkaa joulu olla mielestäni pikkuhiljaa ohi. Seuraavaksi juhlimme vuoden vaihtumista, ja uusi vuosi onkin yksi suosikkijuhlistani. Vuoden vaihtumiseen liittyy aina uusi alku, uusi mahdollisuus. Vuodenvaihdos on jotenkin puhdistava juhla, minusta se ainakin tuntuu siltä. En ole vielä varma, miten uutta vuotta juhlistan ja missä, eikä sillä kai ole niin väliäkään. Toivon, että vieressäni on rakas ihminen ja kaikilla on hyvä mieli. No okei, onhan ne raketit ihan kivoja ja tinoista on hauska ennustaa... :) Jos en palaile enää tämän vuoden puolella niin onnellista loppuvuotta ja uuttakin vuotta jokaiselle! <3


Ilotulitus parin vuoden takaa, oli ihana uusi vuosi ystäväporukalla.

maanantai 23. joulukuuta 2013

Tulkoon joulu

Joulu on ollut minulle tärkeä juhla lapsuudesta lähtien. Jouluun on liittynyt suuria tunteita, rakkaita ihmisiä, hyvää ruokaa ja myös tietynlaista jännitystä. Mikä tärkeintä: joulu on katkaissut pimeän syksyn ja arjen kiireet.

Pienempänä lahjat näyttelivät suurta roolia joulussa ja sen odottamisessa. Kaappeja pengottiin ja paketteja tutkittiin jo hyvissä ajoin ennen aattoa. Sittemmin joulun merkitys on muuttunut, lahjojen sijaan tärkeiksi asioiksi ovat nousseet hyvä ruoka ja yhteinen illanvietto läheisten kesken. Kieltämättä nuorempana mielessä oli usein myös joulupäivän hulinat ja tapsantanssit. Joka tapauksessa: minun jouluuni on aina liittynyt läheisten ihmisten, sukulaisten ja ystävien kanssa vietetty aika, hyvä ruoka ja juoma sekä aivan erityinen, joululle ominainen tunnelma.

Viime vuosina tuo jouluinen tunnelma on ollut kuitenkin enemmän ja vähemmän hukassa, syystä tai toisesta. En vain saa aivan kiinni siitä joulun tunteesta kuten aiemmin. Joulun odotus on kyllä ihanaa: kynttilöiden polttelu, jouluvalojen ripustus ja joulukalenterin luukkujen avaaminen ovat mukavia perinteitä ja siirtymiä kohti varsinaista juhlaa. Silti tuntuu että jotain puuttuu. Minua ahdistaa se hillitön vouhotus ja valmistelu, mikä jouluun usein liittyy. Lahjojen metsästys, paketointi, siivoaminen ja jouluruokien metsästys aiheuttavat turhaa stressiä aivan liian monelle. Tuntuu, että stressaannun jo siitä, kun seuraan sitä panikointia ja kiirettä vierestä. Miksi ihmeessä näin kauniiseen, rauhoittumisen juhlaan liitetään niin paljon kaikkea turhaa painetta? Haluan itse pyrkiä mahdollisimman pitkälti pois siitä. Toki minusta on mukava muistaa läheisiäni jotenkin, mutta siitä ei tarvitse tehdä numeroa. Jouluruokiakin on ihanaa syödä, mutta jos se rosolli nyt sattuu puuttumaan pöydästä, niin entäs sitten. Mitään hillitöntä siivoustakaan on turha väkisin alkaa tekemään, paljon tunnelmallisempaa on sammuttaa ylimääräiset valot ja poltella kynttilöitä. Kaiken kaikkiaan minusta olisi ihanaa jos joulusta riisuttaisiin kaikki ylimääräinen touhotus, väkisin tehdyt asiat ja turha stressi. Oltaisiin vaan ja tehtäisiin vain niitä asioita, joita oikeasti huvittaa tehdä.

Minua huvittaa tänä jouluna: rentoutua, lukea kirjaa, makoilla peiton alla, olla lähekkäin, katsella telkkaria, syödä suklaata ja porkkanalaatikkoa, nähdä muutamaa läheistä ihmistä, käydä haukkaamassa happea, viedä hautausmaalle kynttilöitä ja pohdiskella elämää. Ehkä jokaisen olisi syytä miettiä hetki, millaisen joulun haluaa oikeasti viettää ja mitä asioita tekee vain siksi, että ne "kuuluu tehdä". Mitään ei oo pakko hei! Rauhallista joulua kaikille! 0:)


PS. Kohta se aurinko taas pilkottaa ja kaamos väistyy täällä pohjoisessakin :)

tiistai 17. joulukuuta 2013

Täysikuu


Taas on se aika kuusta kun kuutamo mollottaa pyöreänä taivaalla. Näin kirkkaalla säällä ja pimeän aikaan täysikuu on mielettömän kaunis katseenvangitsija. Voisin tuijotella kuutamoa läpi yön. Kaikessa kauneudessaan täysikuu on kuitenkin myös hieman rasittava ilmiö, ainakin jos sattuu kärsimään "kuuhulluudesta".

Täysikuun mahdollisista vaikutuksista ihmiseen ei ole yksimielistä tieteellistä näyttöä. Kuitenkin monet ihmiset ovat sitä mieltä, että täysikuulla on vaikutuksensa heihin. Tavallisinta lienee täysikuun aiheuttama valvominen ja unettomuus. Tieteellinen näyttö puuttuu, mutta sehän ei tee asiaa mahdottomaksi. Jos jotakin asiaa ei pystytä todistamaan, sitä ei ole, vai? Empä usko. Kuuhulluutta ja täysikuun vaikutuksia ihmiseen pidetään myyttinä, mutta jostainhan myytitkin saavat alkunsa. Tänä päivänä kaikille ilmiöille pitäisi olla selitys, todistus, mustaa valkoisella. Kaikkea ei kuitenkaan voi nähdä, mitata tai selittää. Jotkin asiat vain ovat ja niiden olemassaolon oppii kokemuksen kautta. Niin edistyksellistä ja hienoa kuin nykytiede onkin, tulisi muistaa myös kokemustiedon ja kansanperinteen merkitys. Kaikkiin vouhotuksiin ei tietenkään tarvitse lähteä mukaan, ja on enemmän kuin tervettä kritisoida niin vanhan kansan oppeja kuin muutakin tietoa. Tarkoitan vain, että jokaisella on lupa luottaa myös omaan kokemukseensa, vaikka sitä ei olisikaan tieteellisesti todistettu.


Kuva: http://varrio.blogspot.fi/2010/11/taysikuu-full-moon.html

Ei varmaankaan ole vaikea arvata, että kuulun itse näihin "kuuhulluihin". Täysikuu aiheuttaa minulle lähinnä unettomia öitä ja heräilyä, enkä suostu uskomaan, että nämä toistuvat oireet olisivat sattumaa. Isoäitini valvoo myös täysikuun aikaan ja juttelemme usein tästä aiheesta. Valvomisesta huolimatta koen, että täysikuulla on myös myönteinen vaikutuksensa minuun. Joskus tuntuu, että sitä on suorastaan pakko tuijottaa ja saan sen katsomisesta voimaa. Meneeköhän tämä nyt jo liian sekopäiseksi... No, syyttäkää tuota kuuta! ;)

Loppuun osuva kappale, Mokoma-suosikkini.




Kun taas yöllä odottelin unta, mieleeni tuli Sonata Arctican kappale Fullmoon. Siinäpä ehkä vielä osuvampi luritus tämän kirjoituksen päätteeksi. En päässyt ajatuksesta eroon, niin piti tulla ihan lisäämään se vielä tänne. Aivan ihanaa musiikkia vuosien takaa.




It'll all collapse tonight
the fullmoon is here again
In sickness and in health,
understanding so demanding